Eläimet
| Eläimet | |
|---|---|
 Eläinkunnan monimuotoisuutta. |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: |
Eläimet Animalia Linnaeus, 1758 |
| Synonyymit | |
|
|
| Alaryhmät | |
|
|
| Katso myös | |
Eläimet eli eläinkunta (Animalia, syn. Metazoa) on laaja monisoluisista aitotumallisista eliöistä muodostuva taksonominen kunta. Eläimet muodostavat erittäin monimuotoisen ryhmän, johon kuuluu hyvin erilaisiin oloihin sopeutuneita eliöitä. Ominaista eläimille on, että ne ovat heterotrofisia eli toisenvaraisia, mikä tarkoittaa sitä, etteivät ne kykene tuottamaan energiaa itse, kuten vaikkapa kasvit fotosynteesin avulla, vaan ne joutuvat käyttämään muita eliöitä ravintona pysyäkseen hengissä. Monet eläimistä kykenevät liikkumaan itsenäisesti eli niillä on lihaksisto ja oma hermosto lukuun ottamatta Parazoa-alakuntaa. Useimmilla eläimillä on jonkinlaiset aistinelimet, joiden avulla ne pystyvät reagoimaan tarkoituksenmukaisesti ympäristöönsä ja erilaisiin aistiärsykkeisiin. Lisäksi eläimet eroavat siinä, että eläinsoluilla ei ole soluseinää. Usein arkikielessä ja oikeustieteessä sanaa ”eläin” käytetään viittaamaan kaikkiin muihin eläimiin paitsi ihmisiin, vaikka biologisesti tarkasteltuna ihminenkin on eläin. Eläinten tieteellistä tutkimista kutsutaan zoologiaksi ja etologia tutkii eläinten käyttäytymistä.
Eläinlajeja esiintyy niin maalla, vedessä kuin ilmassakin. Lentokykyisiä eläimiä ovat monet hyönteiset, kuten perhoset, ja suuri osa linnuista sekä lepakot. Vedessä elävistä eläimistä tutuin ryhmä ovat kalat ja maaelämään sopeutuneista nisäkkäät, kuten esimerkiksi kettu, norsut ja metsäjänis. Eläimiä tai eläinryhmiä ei voi kuitenkaan tarkasti määritellä näin, sillä osa eläimistä on sopeutunut elämään eri kerroksissa, kuten vaikkapa maalla ja vedessä (esim. hylkeet, sammakot ja kilpikonnat). Vuonna 2011 Census of Marine Life arvioi lajien määräksi noin 7,8 miljoonaa.[1] Vain pienen osan lajeista on arvioitu olevan selkärankaisia loppujen ollessa selkärangattomia. Eläinlajeja on hävinnyt paljon olosuhteiden muutosten vuoksi, ja nykyään ihmisen toimintaa pidetään tärkeimpänä syynä eläinlajien uhanalaistumiselle.
Anatomia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rakenne ja koko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Eläimiä on monen muotoisia. Jotkin ovat kokonaan pyöreitä, eikä niillä ole päätä tai häntää. Useimmat eläimet ovat kaksikylkisiä, eli niillä on kaksi puolta, jotka ovat usein symmetrisiä mutta joskus erilaisia.[2]
Suurimpia eläimiä ovat valaat, jotka voivat kasvaa 25 metrin mittaisiksi ja 120 tonnin painoisiksi. Pienimpiä eläimiä ovat mikroskooppiset rataseläimet ja karhukaiset, jotka ovat vain 0,05 millimetrin pituisia. Suuret eläimet ovat turvassa saalistajilta, ja niiden ruumiit ovat energiatehokkaita. Niiltä kestää kuitenkin pitkään saavuttaa sukukypsyys. Pienet eläimet, kuten hyönteiset, ovat helppoa saalista, mutta ne lisääntyvät hyvin nopeasti.[3]
Osat ja järjestelmät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eläimen pienin täysin funktionaalinen osa on solu. Samankaltaiset eläinsolut muodostavat yhdessä kudoksia, jotka puolestaan muodostavat elimiä. Elimet muodostavat elinjärjestelmiä, jotka vastaavat kaikista eläimen toiminnoista, joita se tarvitsee pysyäkseen elossa. Elinjärjestelmät toimivat samalla tavoin lajien välillä, mutta niiden rakenne vaihtelee huomattavasti lajeittain.[2]
Eläimillä on noin 12 erityyppistä ruumiinjärjestelmää. Monilla lajeilla ruumiinpaino koostuu luista ja lihaksista. Selkärangattomilla eläimillä ei ole luita, vaan ne pysyvät koossa sisäisten nesteidensä paineen avulla. Suuremmat eläimet, etenkin maaeläimet, tarvitsevat tuekseen joko kuoren, luisen ulkoisen tukirangan tai luuston, joka on kehon sisäpuolella. Selkärankaisilla luusto kiinnittyy selkärankaan.[2]
Eläin käyttää lihaksiaan liikkumiseen. Jotkin eläimet liikkuvat raajojensa avulla. Raajattomat eläimet, kuten kastemadot ja meduusat, liikkuvat muuttamalla ruumiinsa muotoa. Lihaksillaan eläimet myös työntävät ruokaa ruoansulatusjärjestelmänsä läpi ja pumppaavat verta suonissaan.[2]
Eläimen ruumiinpeite suojaa sitä vaurioilta, kuivumiselta ja lämmönhukalta. Nisäkkäiden ruumiinpeite koostuu kuolleista ihosoluista. Joillakin on lisäksi turkki, ja linnuilla on höyhenpeite. Matelijoilla on suomut. Eläimen ruumiinpeitteen väreillä on merkitystä muun muassa naamioitumisessa ja tunnistamisessa.[2]
Eläimen ruoansulatusjärjestelmä tuottaa eläimelle energiaa sen syömästä ravinnosta. Hengitysjärjestelmä erottaa hengitysilmasta happea sen soluille, jotka polttavat hapen energiaksi. Ilman sisääntulo tapahtuu hengityselinten kautta; vesieläimillä on yleensä kidukset, maael�imill� keuhkot. Hengitysj�rjestelm� my�s poistaa kehosta energiantuotannossa syntynytt� hiilidioksidia, yleens� uloshengityksen kautta. Monella el�imell� happea ja hiilidioksidia kuljettaa veri. Muun j�tteen el�in poistaa ulostamalla.[2]
El�imen aistielimet, kuten silm�t ja korvat, ker��v�t tietoa el�imen ymp�rist�st� ja v�litt�v�t tiedon hermoj�rjestelm�n kautta aivoihin. Tieto voi saada el�imen reagoimaan, tai se voi tallettua muistiin.[2] El�inten aistit kehittyv�t pitk�lti niiden aktiivisuusajan mukaisesti. Y�el�imill� on usein kokoonsa suhteutettuna suuremmat silm�t ja ne ovat likin�k�isi�, koska ne tarvitsevat n�k��ns� l�hinn� sellaisissa et�isyyksiss�, joista ne voivat hy�k�t� saaliinsa kimppuun. Muuten ne luottavat muihin aisteihinsa. P�iv�aikaan on taas hy�dyllist� havaita vihollisia pitkien matkojen p��st�, jolloin kuuloaistista ei ole niin paljoa hy�ty�. �iseen aikaan liikkuvilla sammakoilla ja linnuilla on poikkeuksellisen tarkka syvyysn�k�, josta esimerkiksi p�ll�jen kohdalla kertoo niiden silmien sijoittuminen suoraan eteen eik� sivuille, jolloin niiden stereon�k� on parempi. Uudessa-Seelannissa el�v� kiivi-lintu suunnistaa hajuaistinsa turvin.[4] Y�el�inten suuret silm�t selittyv�t sill�, ett� suurikokoiset silm�t kasvattavat verkkokalvon pinta-alaa, jolloin verkkokalvolle p��sev�n valon m��r�kin suurenee. Verkkokalvolla y�el�imill� on paljon valoa aistivia sauvasoluja, jotka parantavat h�m�r�n�k��. K��nt�puolena taas on se, ett� y�el�imill� on eritt�in v�h�n v�rin�k��n erikoistuneita tappisoluja, joten y�el�imet ovat k�yt�nn�ss� v�risokeita.[5]
Eritysj�rjestelm� tuottaa hormoneja, jotka toimivat kemikaalisina viestinviejin�.[2]
Lis��ntymiselimist�ns� avulla el�in tuottaa j�lkel�isi�. El�imet lis��ntyv�t vasta aikuisina, ja yleens� vain tiettyin� aikoina.[2]
Kehittyneet ja kehittym�tt�m�t el�imet
[muokkaa | muokkaa wikiteksti�]Yksinkertaisilla selk�rangattomilla el�imill� ei ole hengityselimist�� eik� verenkiertoelimist��. Niiden ruoansulatuselimist�ll� on yleens� vain yksi aukko, suu. Niiden lis��ntymiselimist�ss� on yleens� sek� uros- ett� naaraspuoliset sukuelimet.[2]
Niveljalkaisten ruoansulatusj�rjestelm� on avoin sek� alku- ett� loppup��st�. Veri virtaa verisuonissa ja osittain my�s kehon muissa tiloissa. El�in saa happea kidusten tai ilmakanavien kautta.[2]
Selk�rankaisilla on kehittynyt hermoj�rjestelm� ja yleens� suuremmat aivot kuin selk�rangattomilla. Verenkiertoj�rjestelm� on suljettu, ja verta pumppaa syd�n.[2]
Vaihto- ja tasal�mp�isyys
[muokkaa | muokkaa wikiteksti�]Useimmat el�imet ovat vaihtol�mp�isi�, eli niiden ruumiinl�mp� riippuu niiden ymp�rist�st�. Nis�kk��t ja linnut ovat tasal�mp�isi�, eli ne tuottavat itse oman ruumiinl�mp�ns�, joka on tasainen ulkol�mp�tilasta riippumatta. Tasal�mp�iset el�imet menestyv�t t�m�n vuoksi paremmin kylmiss� ilmastoissa kuin vaihtol�mp�iset.[3]
Ravinto
[muokkaa | muokkaa wikiteksti�]El�imet ottavat ravintonsa ruoasta, joka on orgaanista ainetta. Ne sulattavat ruoan ja ottavat siit� talteen ravinteet, jotka kulkeutuvat el�imen soluihin. Siell� ravintoaineet yhdistyv�t soluhengityksess� happeen, jolloin vapautuu energiaa.[3]
Useimmat el�imet ovat joko kasvinsy�ji� tai lihansy�ji�, tai molempia eli kaikkiruokaisia. Lihansy�jiin kuuluu petoel�imi�, jotka saalistavat toisia el�imi�, sek� loisia, jotka sy�v�t is�nt�el�imi��n el�vin�. Jotkin el�imet sy�v�t valmiiksi kuollutta ainetta, kuten m�t�nevi� lehti� ja haaskoja, jopa luuta. Kaikki el�imet palautuvat kuoltuaan ravintoketjuun muiden el�inten sy�t�v�ksi.[3]
Levinneisyys
[muokkaa | muokkaa wikiteksti�]El�imet kehittyiv�t muun el�m�n tapaan vedess�, mutta osa lajeista sopeutui pitk�llisen kehityksen ansiosta my�s maael�m��n.
Luonnossa el�� edelleen lajeja, kuten kalat ja jotkin sammakkoel�imet, jotka ovat sopeutuneet ainoastaan vedess� el�miseen. Veteen sopeutuneiden el�inlajien ja etenkin meriel�inten etuna on elinolosuhteiden hidas muuttuminen. Merten ja valtamerien el�inten monimuotoisuus painottuu rannikoille ja koralliriutoille, jotka tarjoavat paitsi ravintoa my�s hyv�n piilopaikan saalistajilta. Koralliriutat itsess��nkin rakentuvat itse asiassa koralliel�imist�. On arvioitu, ett� koralliriutoilla el�� nelj�nnes merten lajistosta, joten niiden tuhoutuminen olisi suuri menetys meriel�m�n monimuotoisuudelle.[6] Meriel�inten p��ravinnon l�hde on plankton.
Vaikka meriel�m� painottuukin l�helle merenpintaa, jossa valaistus on yleens� erinomainen, on useiden kilometrien syvyyteen suuresta paineesta ja pimeydest� huolimatta kehittynyt el�m�nmuotoja, joita kaikkia tiede ei viel� edes tunne.
K�ytt�ytyminen
[muokkaa | muokkaa wikiteksti�]- Katso my�s: Etologia
Yksinkertaiset el�imet k�ytt�ytyv�t vaistonvaraisesti, eli ne reagoivat �rsykkeisiin tavoilla, jotka ovat periytyvi�. Vaistonvaraisestikin k�ytt�ytyv�t el�imet pystyv�t hyvin monimutkaisiin suorituksiin, kuten rakentamaan pesi�, verkkoja ja muita rakenteita. Kehittyneemm�t el�imet, kuten selk�rankaiset, pystyv�t kehitt�m��n k�ytt�ytymist��n oppimalla. K�dellisill� on kyky jopa keksi� uudenlaista k�ytt�ytymist�, jota sen lajitoverit sitten kopioivat. T�llainen k�ytt�ytyminen on kulttuurin perusta.[7]
Jotkin el�imet viett�v�t koko el�m�ns� yksin, mutta toiset el�v�t pitk�ik�isiss� tai lyhytik�isiss� ryhmiss�, joissa ne esimerkiksi saalistavat yhteisty�ss�.[7]
Maael�imet pystyv�t yleens� liikkumaan. Meriss� el�� paljon el�imi�, jotka viett�v�t koko aikuisel�m�ns� yhdess� paikassa. Niill� voi olla ulokkeita, jotka saavat ne muistuttamaan kasveja. Ne erottaa kasveista kuitenkin niiden rakenne, sill� niill� on esimerkiksi hermot ja lihakset, ja lis�ksi ne saavat energiansa sy�m�ll� ruokaa.[3]
El�imet viestiv�t lajitovereilleen monin tavoin ja useista eri syist�. El�inten viestint�keinoja ovat esimerkiksi asennot, liikkeet, ilmeet, ��net, v�rit ja tuoksut.[7]
El�inten k�ytt�ytyminen on usein syklist� ja riippuu esimerkiksi vuorokaudenajasta ja vuodenajasta.[7]
Jotkin el�imet lis��ntyv�t suvullisesti ja jotkin suvuttomasti. Suvullisesti lis��ntyvill� el�imill� on usein, mutta ei aina, uros- ja naarassukupuoli, mutta jotkin lajit ovat hermafrodiittisia. El�inten lis��ntymiseen voi lajista riippuen liitty� monenlaisia toimintoja, kuten parinvalinta, soidin, parittelu, raskaus, pes�n rakennus, muninta, muodonvaihdos, haudonta ja poikasten kasvatus.[8]
Taksonomia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yleistä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Eläinkunta jaotellaan pääjaksoihin (vrt. kasvi- ja sienikuntien kaaret). Nykyään eläviä lajeja sisältäviä pääjaksoja on noin 36 kappaletta.
Vaikka eläinkunta on erittäin monimuotoinen eliöryhmä, sen kaikkia jäseniä luonnehtivat seuraavat piirteet. Eläimet ovat monisoluisia ja niiden soluissa on sen toimintaa ohjaava yksikkö, tuma. Ne ovat toisenvaraisia, jolloin niiden soluissa ei ole yhteyttämiskykyisiä soluelimiä, kuten vaikkapa kasveilla on fotosynteesiä ylläpitäviä viherhiukkasia. Eläinsoluilta puuttuu kokonaan soluseinä, joka on sienillä (kitiiniä) ja kasveilla (selluloosaa). Suurimmalla osalla eläimistä on liikkumiskyky ainakin jossain elämänvaiheessa, ja alkionkehityksessä niiden elimet muodostuvat kahdesta tai kolmesta solukerroksesta (ekto-, meso-, ja endodermi).
Täsmällisemmässä taksonomiassa eläinkunta jaetaan kahteen alakuntaan: sienieläinmäisiin (Parazoa) ja monisoluisiin (Eumetazoa). Sienieläinmäisiltä puuttuu kokonaan symmetrinen rakenne, kun taas monisoluisilla on tietty säännöllinen rakenne ja symmetria. Lisäksi monisoluisten kohdalla kudosrakenteet muodostavat elimiä, jotka vastaavasti ovat osa elimistöä (esim. ruoansulatuselimistö). Sienieläinmäisiin kuuluu kaksi pääjaksoa: laakkoeläimet (Placozoa) ja sienieläimet (Porifera). Eumetazoa-alakunta jaetaan edelleen symmetriatyypin perusteella kahtia: säteittäissymmetrisiin (Radiata) ja kaksikylkisiin (Bilateria). Kaksikylkisillä eläimillä on symmetria-akseli, jonka molemmilla puolilla on vastaava osa. Esimerkiksi perhosen molemmat siivet ovat samanlaisia, mutta toinen on peilikuva. Kaksikylkissymmetrisillä eläimillä voi olla etu- ja takapään lisäksi myös sivusuunnassa oikea ja vasen puoli sekä ylä- ja alapuoli. Säteittäissymmetrisiltä eläimiltä voidaan määrittää ainoastaan ylä- ja alapuoli, ja ne voidaan jakaa usealla tavalla niin, että lopputuloksena on lähes identtiset osat.[9]
Kaksikylkiset jaetaan kolmeen osaan: ruumiinontelottomat, valeruumiinonteloiset ja ruumiinonteloiset. Ruumiinonteloiset jaetaan vielä alkusuisiin (Protostomia) ja jälkisuisiin (Deuterostomia). Nämä kaksi ryhmää eroavat erityisesti alkionkehityksessä, jossa alkusuisilla blastoporista kehittyy suu ja peräaukko kehittyy myöhemmin, kun taas jälkisuisilla blastoporista kehittyy peräaukko ja suu kehittyy muualta.[10]
Pääjaksot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Alla on luettelo eläinkuntaan kuuluvista pääjaksoista ja lyhyt kuvaus niiden tyypillisestä rakenteesta. Lähteenä on käytetty pääasiassa WoRMSin taksonomista tietokantaa (10.4.2022) . Kuvaukset perustuvat pääosin Grzimek’s Student Animal Life Resource -kirjasarjaan (Thomson, 2005).
| Alkusuiset | Kaksikylkiset | |
| Jälkisuiset | ||
| Basaalinen/kiistelty | ||
| Muut | ||
| Suomenkielinen nimi | Tieteellinen nimi (auktori, vuosi) |
Kuvaus | Lajeja |
|---|---|---|---|
| Esiselkäjänteiset | Hemichordata (Bateson, 1885) | Matomaisia vedessä eläviä eläimiä, jotka elävät joko yksin tai ryhmissä. Lajeja elää kaikissa merissä. | n. 100 |
| Haarniskaiset | Loricifera (Kristensen, 1983) | Alle millimetrin kokoisia, etenkin syvissä napa-alueiden vesissä, eläviä bakteerin ja levänsyöjiä. | n. 122 |
| Jouhimadot | Nematomorpha | Hiusta muistuttavia muissa eläinryhmissä loisina eläviä matoja. Aikuisena jouhimadot eivät syö lainkaan. Paritteluaikoina ne muodostavat suurta solmua muistuttavan kasa, minkä vuoksi niitä joskus kutsutaan myös Gordionin madoiksi myyttisen Gordionin solmun mukaan. Nuoret yksilöt elävät loisina, mutta aikuiset elävät muista eliöistä riippumatta. | n. 320 |
| Kampaleukamadot | Gnathostomulida (Riedl, 1969) | Muutaman millimetrin pituisia, usein läpikuultavia eläimiä. Kampaleukamadoilla on liikkumiseen pieniä kuituja, joita ne voivat käyttää tuntoaisteina (hermosto). Eläimillä on suu, mutta ei peräaukkoa. | n. 100 |
| Kampamaneetit | Ctenophora (Eschscholtz, 1829) | Vedessä eläviä kahdesta solukerroksesta rakentuvia ja ruumiinonteloisia eliöitä, jotka muistuttavat ulkonäöllisesti paljon polttiaiseläimiä. Liikkuvat kahdeksalla kampamaisella levyllä, joissa on tuhansia pieniä värekarvoja. | n. 100 |
| Karhukaiset | Tardigrada (Doyère, 1840) | Ovat alle millimetrin kokoisia eläimiä ja tunnettuja kyvystä selviytyä äärioloissa. Ne pystyvät elämään esimerkiksi kiehuvassa vedessä tai selviytymään muutaman minuutin ajan hieman absoluuttista nollapistettä korkeammissa lämpötiloissa (–272 °C). | yli 1 000 |
| Käsnäjalkaiset | Onychophora | Useimmiten mustan, sinisen, harmaan, ruskean tai punaisen värisiä matoeläimiä. Niillä on joustava iho ja kyljissään sillä on pieniä hengitykseen tarkoitettuja reikiä. Lajeja elää trooppisilla alueilla: Väli- ja Keski-Amerikassa, Etelä- ja Länsi-Afrikassa sekä Kaakkois-Aasiassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. | n. 200 |
| Laakamadot | Platyhelminthes (Minot, 1876) | Kaksikylkisiä, joilla on liikkumisen mahdollistavat lihakset sekä alkeellinen hermosto. Niillä ei ole hengitys- tai verenkiertoelimistöä. Ne elävät usein loisina. Esimerkkilajina verimato. | n. 25 000 |
| Laakkoeläimet | Placozoa (Grell, 1971) | Yhdestä solukerroksesta koostuva, vain yhden lajin (Trichoplax adhaerens) sisältävä pääjakso. Lajia tavataan esimerkiksi Välimeressä. | 1 |
| Limamadot | Nemertea | 900 | |
| Lonkerojalkaiset | Brachiopoda (Duméril, 1805) | 300–500 | |
| Makkaramadot | Priapulida (Théel, 1906) | Merenpohjissa eläviä lihaksikkaita ja lieriömäisiä matoja, joilla ei ole verenkiertoa. | 17 |
| Madonharvasoluiset | Orthonectida (Giard, 1877) | Meriselkärangattomissa eläviä loisia. Tieteellinen nimi tarkoittaa ’suoraan uijat’, vaikkakin yleensä ne uivatkin spiraalin muotoista rataa. | |
| Mustekalanharvasoluiset | Dicyemida (van Beneden) | Muutaman solun kokoisia loiseläimiä (vähiten koko eläinkunnasta). Isäntälajina usein mustekala, kalmari tai seepia (munuaisissa). | |
| Nilviäiset | Mollusca | n. 75 000[11] | |
| Niveljalkaiset | Arthropoda (von Siebold, 1848) | Runsaslukuinen pääjakso, johon kuuluvat esimerkiksi hyönteiset, hämähäkkieläimet ja äyriäiset. Selkärankaisten ohella se on ainoa eläinryhmä, jolla on liikkumiseen tarkoitetut jalat. | yli 1 134 000 |
| Nivelmadot | Annelida | Kaksikylkisiä, joilla on ruumiinontelo ja verenkiertoelimistö. Lisäksi sillä on värähtelyä ja valoa aistiva hermosto. Esimerkkilajina kastemato (Lumbricus terrestris). | n. 15 300 |
| Nuolimadot | Chaetognatha | 3–150 millimetrin pituisia suoria merissä eläviä matoja, joiden päässä on koukkuja, joita ne käyttävät planktonin tai toisten nuolimatojen saalistamiseen. | n. 100 |
| Okapäämadot | Kinorhyncha (Reinhard, 1885) | n. 150 | |
| Piikkinahkaiset | Echinodermata (Bruguière, 1791 [ex Klein, 1734]) | n. 7 000 | |
| Pikarimadot | Entoprocta (Nitsche, 1869) | n. 150 | |
| Polttiaiseläimet | Cnidaria (Hatschek, 1888) | Yksinkertaisia säteittäissymmetrisiä eläimiä, joilla on erikoistuneita soluja (hermo-, aistin- ja poltinsoluja). Ei ruoansulatus- tai verenkiertoelimistöä. Esimerkkilajeina meduusat. | n. 11 000 |
| Rataseläimet | Rotifera (Cuvier, 1817) | Mikroskooppisen pieniä läpikuultavia useimmiten makeissa vesissä tai kostealla maalla eläviä eläimiä, joilla on päässään ratasmainen elin, jota ne käyttävät liikkumiseen ja syömiseen. | n. 2 000 |
| Sammaleläimet | Bryozoa | n. 5 000 | |
| Selkäjänteiset | Chordata (Haeckel, 1874) | yli 100 000 | |
| Sienieläimet | Porifera (Grant, 1836) | Alkeellisia eläimiä, joilla ei ole kudoksia, verenkiertoa, aisteja tai hermostoa. Elävät pääosin merissä, mutta jotkin lajit elävät myös muissa vesistöissä (järvisieni). Tukiranka piitä tai kalkkia. Eivät pysty liikkumaan ja lisääntyvät suvullisesti tai suvuttomasti kuroutumalla. Pystyvät uusimaan tuhoutuneen osan. Esimerkkilajina pesusieni. | n. 5 000 |
| Sukaspintaiset | Gastrotricha (Metschnikoff, 1865) | n. 690 | |
| Sukkulamadot | Nematoda | 20 000 | |
| Tupsumadot | Phoronida (Hatschek, 1888) | n. 12 | |
| Väkäkärsämadot | Acanthocephala | Niin selkärangattomissa kuin selkärankaisissa eläimissä eläviä loisia. Niillä on piikein varustettu imukärsä, jolla eläin tarrautuu isäntänsä ruoansulatuskanavaan. | n. 1 150 |
| Cycliophora (Funch & Kristensen, 1995) | Koillis-Atlantilla ja Välimeressä eläviä äyriäisten suussa eläviä mikroskooppisia eläimiä. | ||
| Gnathifera (Ahlrichs, 1995) | Pääjaksoon kuuluu yksi eläin: Limnognathia maerski. Se on mikroskooppisen pieni ja muistuttaa paljon rataseläimiä ja kampaleukamatoja. Eläintä on toistaiseksi havaittu ainoastaan Grönlannin länsirannikolla ja eteläisellä Intian valtamerellä. Urospuolisia yksilöitä ei ole toistaiseksi havaittu. | ||
| Xenacoelomorpha (Philippe et al., 2011) | |||
| Yhteensä: 33 |
Historia ja evoluutio
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Katso myös: Elämän historia
Eläinlajit ovat erkaantuneet ja kehittyneet vuosimiljoonien kuluessa luonnovalinnan seurauksena, kun eläimet ovat joutuneet kilpailemaan toistensa kanssa rajallisista resursseista.[12]
Ensimmäisten eläinten ilmestyminen maapallolle on vaikea ajoittaa, koska eläinten pehmeät ruumiit eivät jätä juurikaan fossiiliaineistoa. Vanhimmat merkit eläimistä löytyvät noin yhden miljardin vuoden takaa. Merieläinten määrä räjähti kasvuun kambrikaudella. Koska niillä oli jo kovia ruumiinosia, niistä on jäänyt myös paljon fossiileja. Kambrikauden lopulla kaikki eläinten nykyiset pääjaksot olivat jo syntyneet.[12]
Ordovikikaudella olivat syntyneet ensimmäiset äyriäiset ja ensimmäiset leuattomat kalat. Trilobiittejä oli runsaasti. Kauden lopulla tapahtui joukkosukupuutto. Siluurikaudella syntyivät ensimmäiset leualliset kalat ja jättiläismeriskorpionit. Devonikausi tunnetaan ”kalojen aikakautena”, sillä niin leualliset kuin leuattomatkin kalat erilaistuivat nopeasti. Devonikauden päättänyt joukkosukupuutto hävitti 70 prosenttia eläinlajeista.[12]
Osa maan lähellä eläneistä kaloista sopeutui vähitellen maaelämään. Näistä kehittyivät sammakkoeläimet ja matelijat. Hyönteiset runsastuivat; suurin osa niistä oli nykyisten kovakuoriaisten sukulaisia. Matelijat syrjäyttivät permikauden lopulla sammakkoeläimet nopean lisääntymisen ja kehittymisen ansiosta. Meressä elämä oli edelleen maata monipuolisempaa.[13] Hiilikaudella hyönteiset pystyivät kasvamaan erittäin suuriksi.[12]
Vaikka permikausi päättyikin suureen massasukupuuttoon, maaelämää hallitsivat vielä seuraavien aikakausien (trias-, jura-, ja liitukausi) aiempaa suurikokoisemmat liskot, dinosaurukset. Dinosaurusten valtakaudelle syntyivät myös ensimmäiset lentokykyiset dinosaurukset, joiden paleontologit uskovat olevan nykyisten lintujen esi-isiä.[14] Dinosaurusten hävittyä liitukauden lopulla nisäkkäät ottivat niiden paikan ja runsastuivat. Eläinlajien lajiutumista edesauttoi mannerlaattojen ajautuminen erilleen. Ihminen saavutti hallitsevan asemansa viimeisten kymmenien tuhansien vuosien aikana.[12]
Kaikista koskaan eläneistä eläinlajeista vain yksi prosentti on nykyisin enää olemassa. Moni laji on kuollut jossain monista joukkosukupuutoista.[12]
Uhat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ihmisväestön nopea kasvu etenkin 1900-luvulta alkaen on laajentanut ihmisen elinalueita villin luonnon kustannuksella ja kiihdyttänyt maapallon resurssien hyödyntämistä. Pellot, kaupungit ja tiet ovat nousseet paikoille, jotka aiemmin olivat villieläinten elinympäristöjä, ja jäljelle jääneet elinympäristöt ovat usein haitallisesti pirstaloituneet. Liiallinen metsästys, kalastus ja keräily uhkaavat monen lajin olemassaoloa, kuten norsun, sarvikuonon ja tiikerin. Ihmisen vaikutuksesta alueelta toiselle siirtyneet haitalliset vieraslajit ovat syrjäyttäneet monen seudun kotoperäisen lajiston, etenkin herkillä saarilla, kuten Uudessa-Seelannissa. Ihmisen tuottamat saasteet ovat myrkyttäneet etenkin ravintoketjun ylintä päätä. Ilmaston lämpeneminen uhkaa etenkin arktisten eläinten elinympäristöjä. Tästä kaikesta on seurannut monien eläinlajien vaarantuminen, sukupuuttojen kiihtyminen ja luonnon monimuotoisuuden aleneminen.[15]
Ihminen pyrkii korjaamaan villieläimille aiheuttamaansa vahinkoa luonnonsuojelun edistämisellä. Siihen kuuluu esimerkiksi eläinten suojelu, luonnonsuojelualueiden perustaminen, villieläinkantojen elvyttäminen sekä vieraslajien torjunta.[16]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Burnie, David & Wilson, Don E. (toim.): Animal: The Definitive Visual Guide. Dorling Kindersley, 2011. ISBN 9780756686772
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ How many species on Earth? About 8.7 million, new estimate says Science Daily. 24.8.2011. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l Burnie & Wilson 2011, s. 26–27.
- ↑ a b c d e Burnie & Wilson 2011, s. 14–15.
- ↑ Roots, Clive: Nocturnal Animals, s. 2–3. Greenwood Publishing Group, 2006. ISBN 978-0-313-33546-4
- ↑ Roots, Clive: Nocturnal Animals, s. 4. Greenwood Publishing Group, 2006. ISBN 978-0-313-33546-4
- ↑ Onko meillä varaa menettää koralliriutat? Tiede. 7.11.2008. Viitattu 31.10.2014.
- ↑ a b c d Burnie & Wilson 2011, s. 28–29.
- ↑ Burnie & Wilson 2011, s. 30–31.
- ↑ The Rise of Animals, s. 239.
- ↑ Blastopore Bio-Medicine. Arkistoitu 27.3.2016. Viitattu 22.5.2017. (englanniksi)
- ↑ Statistics MolluscaBase. Viitattu 27.12.2019. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f Burnie & Wilson 2011, s. 16–17.
- ↑ Massasukupuutto Elämän historia -verkkonäyttely. 2004. Luonnontieteellinen keskusmuseo. Arkistoitu 31.10.2014. Viitattu 31.10.2014.
- ↑ Ensimmäiset linnut Elämän historia -verkkonäyttely. 2004. Luonnontieteellinen keskusmuseo. Arkistoitu 31.10.2014. Viitattu 31.10.2014.
- ↑ Burnie & Wilson 2011, s. 32–33.
- ↑ Burnie & Wilson 2011, s. 34–35.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Evoluutio
- Lipps, Jere H. & Signor, Philip W.: Origin and Early Evolution of the Metazoa. Springer, 1992. ISBN 978-0-306-44067-0
- Nielsen, Claus: Animal Evolution: Interrelationships of the Living Phyla. Oxford University Press, 2001. ISBN 978-0-19-850681-2
- Valentine, James W.: On the Origin of Phyla. University of Chicago Press, 2004. ISBN 978-0-226-84548-7
Yleisteoksia
- Sumich, James L. & Morrissey, John Francis: Introduction to the Biology of Marine Life (8. painos). Jones & Bartlett Publishers, 2004. ISBN 978-0-7637-3313-1
- Ruppert, Edward E.; Barnes, Robert D. & Fox, Richard S.: Invertebrate Zoology (7. painos). Thomson-Brooks/Cole, 2004. ISBN 978-0-03-025982-1
- Pough, F. Harvey; Janis, Christine M. & Heiser, John B.: Vertebrate Life (8. painos). Benjamin Cummings, 2008. ISBN 978-0-321-54576-3
- Dugatkin, Lee Alan: Principles of Animal Behavior (2. painos). W. W. Norton, 2008. ISBN 978-0-393-93169-3
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Encyclopedia of Life – verkkotietosanakirja elämän muodoista (englanniksi)
- GBIF – tietokanta eliölajien taksonomiasta ja levinneisyydestä maittain (englanniksi)
- ARKive – kuvia, videoita ja äänitiedostoja sekä perustietoja maailman eliöistä (englanniksi)
- IUCN Redlist – Eläinlajien uhanalaisuusluokitus (englanniksi)
- Animal Diversity Web – Michiganin yliopiston eläintieteellinen museo (englanniksi)
|